Mulhacén on manner- Espanjan korkein vuori, lähellä Aurinkorannikkoa Sierra Nevadan vuoristossa. Koska olin Málagassa töissä, käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin kokeilemassa miltä tuntuu kavuta 3481 metrin korkeuteen.
Etukäteisvalmistelut olivat suppeat, minulla oli sopivasti Karin ja Irenen Sveitsin-tuliaisina Bündnerfleischia, eli lihaa ohuina siivuina, sekä suklaata. Tietysti lihan olisi pitänyt olla nimenomaan Sierra Nevadan etelärinteillä Alpujarrasissa valmistettua ilmakuivattua kinkkua. Lisäksi vettä ja kuivattuja leipätikkuja, ja eväspussi oli valmiina. Radio soi kuudelta ja liikkeelle pääsin seitsemältä kauniina sunnuntaiaamuna. Vuoristoa kohti ajaessani aurinko nousi meren takaa kauniisti, koko kehrä alle kahdessa minuutissa.
Capileira on Espanjan toiseksi korkeimmalla oleva kylä 1436 metrin tasollaan; vain seuraavassa jokilaaksossa oleva Trévelez on ylempänä. Autoni jätin Capileiran yläpuolelle, noin 1500 metriin kello kymmeneltä. Tie jatkui vielä kieltomerkin jälkeenkin, mutta kapeana ja syyssateiden runtelemana. Kavutessani ylöspäin minut ohitti autollaan espanjalainen seurue joka tervehti kun väistin kauniisti. Oioin joitakin serpentiinimutkia, ja kohta sama seurue ohitti minut uudelleen autollaan jälleen tervehtien, olin ohittanut heidät jalkaisin! Jatkoin ylöspäin ja pian saavutin rakenteilla olevan levähdyspaikan, jonne autoilijoiden viimeistään täytyi ajopelinsä jättää. Pian saavutin jo tutun seurueen, joka ihmetteli nopeuttani. Siihen totesin että yritän saavuttaa Mulhacénin enkä vielä tiennyt miten vaikeaa se olisi.
Tunti oli mennyt ja puuraja jäi taakse. Siihenkin asti puusto oli täysin istutettua, tasakokoisia mäntyjä siisteissä riveissä. Tie jatkui ylöspäin ja kohta oli aika ensimmäiselle välipalatauolle. Sen jälkeen nousu loiveni ja reitti muuttui siirtymätaipaleeksi varsinaisia huippuja kohti. Kohta saavutin paikan josta oli näköala oikealle alas Trévelezin kylään seuraavassa jokilaaksossa. Tämän jälkeen vastatuuli alkoi olla ikävän voimakas, ja fleece-takki, lakki ja käsineet pääsivät käyttöön.
Edessä oleva harjanne oli kartan mukaan sijainniltaan sopiva ollakseen Mulhacén, mutta kun en ollut varma niin päätin seurata tietä niin pitkälle kunnes olisin varma siitä mikä oikeastaan oli se kaikista korkein huippu siellä. Kahdelta iltapäivällä olin niin pitkällä että kartan ja sijaintini perusteella saatoin olla varma siitä että tavoitteeni oli silloin oikealla puolellani olevan rinteen päällä. Loppunousuun, veli hopea! Kun takana oli vaakasuunnassa 15 km ja nousua jo kai yli 1500 metriä, kiipeäminen noin 35 asteen kulmassa olevaa, paikoin sortuilevaa ja lumista rinnettä, kovien tuulenpuuskien vielä vaivatessa, ei ollut kaikista ripeintä. Aika ajoin katsoin taakseni ja vertasin asemaani laskettelualueen reunassa n. 3 km:n olevaan Pico de Veleta -huippuun, joka on alueen toiseksi korkein 3391 metrillään. Mielestäni olin vielä alempana kuin se, joten olin yllättynyt kun saavutin huipun tasan kello kolme. Ilmeisesti horisontti ja suuret etäisyydet tekivät tepposet.
Pääsin nauttimaan todellakin ylhäisestä yksinäisyydestä, oleskelin Sierra Nevadan katolla liki tunnin ilman että ketään muuta ilmaantui paikalle. Sää oli kaunis ja mukava muuten nollan asteen lämpöineen, mutta pohjoisesta puhalsi todella kova tuuli, onneksi tosin Mulhacénin pohjoisrinne oli sen muotoinen että se linkosi tuulen ylös ja jätti huipun mukavaan tyveneen suurimmaksi osaksi aikaa. Lounaan nautin avaruushuopaan kietoutuneena ja näköaloista nauttien. Vasemmalla näkyi Almerian autiomaa sadan kilometrin päässä, etuoikealla Motril merenrantoineen ja oikealla Pico de Veleta. Ylhäälläolon päätteeksi täytyi tietysti viestittää ystäville tästä saavutuksesta; GSM-puhelin toimi kyllä kunhan malttoi etsiä sopivan paikan.
Laskeutumisen aloitin klo 15.50, ja päätin käyttää eri reittiä kuin noustessani, jotta näkisin olisiko alunperin sopivalta näyttänyt suunta ollut oikea. Olisihan se ollut, ja ilmeisesti myös helpompi, koska se oli loivempi. Pidin kiirettä, koska arvelin että minulla olisi kiire ehtiä takaisin autolleni ennen pimeän tuloa. Tuulikin auttoi minua, tielle päästyäni minun oli aika ajoin pakko juosta, kun tuuli painoi niin suurella voimalla takaa päin. Tyytyväisenä totesin että vaatteeni olivat todellakin tuulenpitäviä. Vaikka paluumatka oli huomattavasti nopeampi kuin nousu, en tietenkään päässyt autolleni ennen pimeää. Kykenin kuitenkin näkemään sen verran että saatoin vielä oikoa metsän reunaan ajettuja palonpysäytysraitoja myöten. Aivan lopussa tahtiani hidasti vielä kipeytynyt vasen polvi. Twingoni saavutin tasan kello 19, eli retkeni kesto oli tasan yhdeksän tuntia, josta viisi tuntia oli nousua, tunti huipulla oloa ja kolme tuntia laskeutumista. Korkeuseroa kertyi 2000 metriä ja kävelymatkaa jotakuinkin 30 kilometriä. Ja sen mukainen oli olokin, toisaalta raihnainen ja toisaalta nautinnollisen harjoitettu.
Kun automatka kotiinkin sujui vielä mukavasti kahdessa ja puolessa tunnissa, saatoin todeta että reissu oli hieno. Huonoin puoli oli se, että sen joutui tekemään yksin, ilman ketään kenen kanssa jakaa hieno kokemus.
Copyright(c) 2002 Jari Kirvesoja. All rights reserved.